Joulu lähenee ja me kaikki alamme pikkuhiljaa virittäytyä sen valmisteluun. Jokaisella meillä on omat tapamme ja kotkotuksemme kyseisen juhlan vietossa.
Eräs ystävättäreni teetätti jokaiseksi jouluksi kotinsa ikkunoille suuret kukka-asetelmat. Asetelmia varten olivat juuri tietyt purkit, rimpsut ja releet. Kukiksi kävivät vain kielot ja amaryllikset. Amaryllisten korkeuskin oli kutakuinkin millilleen määrätty ja värisävy perintöserviettien mukaan säädetty. No, sujuihan se, kun puutarhuri osasi asiansa.
Ensimmäinen vuoren kokoinen katastrofi tuli eteen joitakin vuosia sitten, kun muuten niin pätevän, luotetun ja likimain jumalolennoksi nimetyn puutarhurin kynsistä lipesi yksi noista kahdestatoista posliinipurnukoista, joihin kukkaviritykset vuosittain aseteltiin. Toisin sanoen purnukka räiskähti kiviselle lattialle tuhansiksi pirstaleiksi kiusallisen lähellä varsinaista h-hetkeä. Uutta samanlaista purkkia ei siihen hötäkkään löytynyt. Ystävättäreni epäili vahvasti, että niin päättyivät heidän perheensä joulutarinat. Ettei hän millään kykenisi selviämään jouluista, joissa valkoisen tiilitalon ikkunoilla pönöttäisi yksi muista poikkeava purnukka.
Elämä jatkui kumminkin. Olosuhteisiin nähden jopa ihan mallikkaasti pari kolme Joulua eteenpäin. Poikkeavasta purnukasta ei puhuttu. Mutta sitten. Luottopuutarhuri kuolla kupsahti juuri kesken kiihkoisinta amaryllisten kasvatusaikaa ja perikunta pani päälle päätteeksi koko kasvihuonebusineksen pillit pussiin. Tilanne oli ystävättäreni näkökulmasta toivoton.
Mutta ihminen on jokseenkin sitkeä. Ystävättäreni tokeni kuin ihmeen kaupalla ja päätti saman tien panna uusiksi koko juhlansa. Hän pakkasi tonttulakkinsa kapsäkkiin ja painui ukkoineen pyhiksi jonnekin Thaimaan korventavan auringon alle. Ja sinne hän on muuten mennyt sen jälkeen joka Joulu ja vannoo menevänsä edelleenkin. Samalle paikkakunnalle, samaan hotelliin ja samoihin ravintoloihin…
Naurakaa vain. Mutta menkääpäs siinä hekotellessanne peilin eteen. Yhdelle kelvollinen on vain yksi tietty kinkuntoimittaja, toiselle joulun tuo itse tehty sinappi. Joku kiihkoaa brunbergien perään, joku elävän kuusen ja jonkun on pakko nähdä TV:stä Lumiukko vielä varhaisessa keski-iässäkin. Ja on sellaisia, joiden joulupöydän ääressä on oltava vähintään kaksi tusinaa sukulaista. Joopa joo.
Että, entäs itselläni? No, onhan niitä. Joulu ei olisi Joulu, jos ei olisi leegiota uusia kirjoja, jos ei olisi kolmentuhannen palan palapeliä, jos ei olisi musiikkia, jos ei olisi tuoreita viikunoita, jos… Aika pitkä lista siitäkin tulisi.
Ei se mitään. Joulu on vain kerran vuodessa. Sallittakoon meille itse kullekin silloin vähän knaftimpi järjen käyttö. Ja tyhjänvouhkotuskin. Kunhan sitten taas uuden vuoden alkaessa otamme toimiimme entistäkin isomman satsin ennakkoluulottomuutta, avarakatseisuutta ja suurpiirteisyyttä. Siis ihan näissä hankehommissakin.
Maritta Lindqvist
Ravakka ry:n toiminnanjohtaja
